Siniviiriäiskanani Mahla osoitti haudontahaluja, joten tartuin heti sopivana hetkenä mahdollisuuteen saada luomuhaudottuja poikasia. Lajia on lisäännytetty huomattavan paljon haudontakoneissa, joten harmillisen monelta yksilöltä on kadonnut vietti hautoa ja kasvattaa poikasensa. Onneksi saksalaisperäinen kanani osoittautui tehtävään mitä parhaimmaksi kanaemoksi!
Lukemani perusteella oletin poikasten suunnilleen paleltuvan huoneenlämmössä kylmyyteen, tukehtuvan pohjamateriaaliin tai joutuvansa emonsa syödyksi, joten varaudun hyvin ja siirsin kanan pesimään lasiterraarioon. Mahla ei osoittanut minkäänlaista aikomusta pesänrakentamiseen ja pariskunnan molemmat osapuolet vaikuttivat hämmentyneiltä yllättävästä erostaan. Kukko pääsi siis kanansa luo opastamaan perheenperustamisessa. Ei tullut perhettä eikä perustuksia. Viiriäiseni vaikuttivat häiriintyvän lasista heijastuvista ylimääräisistä lajikumppaniesta, joihin eivät tottuneet muutaman viikonkaan jälkeen. Kokemusteni perusteella viiriäiset ovat tietyllä tapaa hyvin oppivaisia, mutta tietynlaisia vajavaisuuksia sanoisin esiintyvän niiden päättelykyvyssä.
Kana kyllä kasasi muutaman kauniin heinäpesän, mutta munat vieritettiin jostain päähänpistosta aina eri kasoihin, eikä hommasta tuntunut tulevan lasta eikä peetä. Viirut muuttivat takaisin usean neliömetrin aviaarionpohjalle ja saman tien oli täydellinen pesä rakennettu, kana istahti hautomaan ja kukkokin sai suuressa tilassa olla rauhassa pirttihirmultaan. Yrittäkööt sitten siellä, ajattelin ja olin kauhuissani suuren tilan ja neitokakadujen riskeistä. Tulin ajatelleeksi, että nettikirjoittajat ovat väärässä. Lajin hautomainnostuksessa ei ole ehkä mitään vikaa. Moittivat, että siniviiriäiset hautovat vain suurissa tiloissa. Miksi niiden pitäisi lisääntyä laatikossa? Viehätyin tilasta ratkaisuna ja annoin kukon olla loppuun saakka kanansa rinnalla, vaikka muutaman kerran se häädettiin pesän luota kauemmas tepastelemaan.
Toisina öinä molemmat nukkuivat pesässä vieretysten, keskellä haudonta-aikaa kana oli koko yön poissa muniensa luota ja olin jo varma että ne lakkaisivat kehittymästä. Jotkin sivustot sanovat haudonta-ajaksi niinkin vähän kuin 16 päivää, joten olin hyvinkin positiivisesti yllättynyt, kun 20. päivänä kun ensimmäiset pikkutiput kurkistivat emon alta. Sain seurata loppujen kuoriutumista etäältä ja todistin kuinka Terva-kukko kävi nokkaisemassa yhtä vaaleista poikasista heti kun poikue kävi ensimmäistä kertaa pesän ulkopuolella. Itseäni syyttäen pyydystin saman tien kukon asumaan erillään.
Nopeasti kävi ilmi, että toisiksi vaalein poikasista, jonka nimesin Vaapukaksi, oli jalkavikainen. Se käytti vain toista jalkaansa liikkumiseen, hyppien ansiokkaasti terveen jalkansa ja rintansa avulla vikkelästi eteenpäin. Liikuttaessa jalka toimi normaalisti. Varpaat olivat suorassa. Kanojen tipujen kieroon kasvaneita jalkoja tuetaan erilaisin sandaalein, jotka on tehty reipistä ja pahvista, mutta vika ei selvästi ollut varpaissa, eikä mustelma tai virheasento paljastanut murtumaakaan. Eläinlääkärin röntgenkuvaukset jo huvittivat: mehiläisen kokoisia lintuja on hieman vaikeahko nukuttaa. Mielessäni oli tietenkin koko ajan, että kukko oli aiheuttanut jalkakivun tai toisaalta kukko olisi huomannut rampauden ja luonnonmukaisesti aikonut syödä viallisen poikasen, mutta en ensiviehätyksessä vielä muistanut oliko pahoinpidelty sittenkin kaikkein keltaisin poikanen. Itsesyyttely ei auttanut, enkä muutenkään voinut tipua auttaa, joten asetin painon alle tiheäsyisen pöytäliinan ruokintapaikkaan, josta olisi parempi tuki hentojen jalkojen alle. Viikon Vaapukka reippaasti sinnitteli muiden mukana rampana ja koki sitten ihmeparantumisen. Iloitsin! Ehkä jalkaan oli tullut pieni murtuma kuoriutuessa ja lepuuttaminen oli tarpeeksi vamman parantumiselle. Varmuuden vuoksi annan poikasen vain lemmikiksi, jotta mahdollinen geneettinen huonojalkaisuus ei periydy.
Emolla oli niin merkittävä rooli poikasten kasvatuksessa, että ihmettelen kuinka koneessa kasvatetuista voi tulla oikeita viiriäisiä. Jatkuvasti emo seurasi poikastensa liikkeitä, näytti niille esimerkillään syömisen ja juomisen ja äänillään kutsui mukuloitaan, jotka myös oma-aloitteisesti pyrkivät tuon tuosta äitinsä alle lämmittelemään. Pelko siitä, että ne pääsisivät aviaarion rakenteista karkuun tai muuten kylmettyisivät seikkailuillaan oli turha, sillä ne eivät montaa sekuntia seikkailleet poissa emonsa helmoista.
Nimesin poikaset marjoiksi:
Usvan Kaarnikka: Villivärinen kukko
Mustikka: Villivärinen kana
Kiulukka: Harlekiini kukko?
Juolukka: Harlekiini
Puolukka: Kulta kukko
Vaapukka: Kaneli
Herukka: Valkoinen
Oli ilahduttavaa, että poikasia tuli niin montaa väriä. Isä on väriltään kulta eli golden pearl, joka periytyy dominoivana ja jota ei saa yhdistää toiseen kullanväriseen, sillä väri on homotsygoottina letaali eli kuollettava. Emo puolestaan on väriltään harlekiini. Anni Pohjan mukaan maailmalla on epäselvää onko harlekiini (pied), kirjava ja valkoinen eri värejä geenien perusteella vai ovatko ne vain eri asteita samasta väristä. On myös epäselvää onko oman kanani harlekiini hetero- vai homotsygoottinen, sillä samaan tapaan valkoiset primäärisulat voivat olla merkki ns. piilevästä harlekiinista kuin neitokakadujen valkoiset niskalaikut. Ajatus juontuu siitä että yksi tipuista on keltainen. Olen selannut lukuisia kuvia sekä yleisestä hopea- että Suomessa harvinaisesta tai tällä hetkellä olemattomasta valkoisesta väristä vastakuoriutuneista nuorikoihin ja vielä nytkin kun poikaset ovat kasvoja lukuunottamatta sulassa ja varhaisimmat puskevat punaisia vatsoja ja leukalappuja, en edelleenkään näe häivähdystäkään hopeasta tai hopean paljastavasta hailakasta sulkakuvioinneista. Eli: Vaalein tipu olisi valkoinen. Väri on resessiivi ja jos minulla on ehkä sattunut erikoinen tuuri ja kukolla on ollut piilevä kirjavuus/valkoinen. Olisi outoa, että osa valkosiipisistä poikasista olisi eri väriä geenien perusteella kuin valkoinen, mikä tarkoittaisi sitä, että molemmilla vanhemmilla pitäisi olla resessiivisenä sekä harlekiini että valkoisen geenit. Todennäköisempää olisi että Mahlalla ja kahdella poikasella olevat valkoiset siivenkärjet viittaavat piilevään harlekiiniin, kukolla on näkymättömänä myös saman geenin alleeli ja yksi poikanen on saanut voimakkaan harlekiinin eli valkoisen näkyväksi.
Tai yksinkertaisesti keltainen tipu paljastuu aikuispuvussaan sittenkin vain yleiseksi hopeaksi ja kaikki valkosiipiset ovat heterotsygoottisia harlekiineja, jotka ovat perineet värin siis ainoastaan äidiltään.
Kukko on ollut eristyksensä vuoksi erittäin onneton, silmin nähden jopa masentunut! Jos eläimen lajinomainen käyttäytyminen voi kapeutua niin voimakkaasti joutuessaan eroon lajikumppaneistaan kuin Tervan, voin suoraan nähdä yhdenmukaisuuden masentuneisiin ihmisiin. Kukko lähinnä istui paikallaan huutaen sydäntäriipivästi kutsuhuutojaan, tuskin syöden tai juoden saati muuten tutustuen ympäristöönsä, kylpien tai kuopien. Toinen kana mahdollistaisi lisäännyttämisen niin, että kukolla olisi seuraa myös poikasten kasvatusten ajan. Se mahdollistaisi samalla sekä emojen hyvinnoinnin sekä poikasten parhaan ja luonnonmukaisimman kasvatustavan samaan aikaan.
Vasemmalta oikealle: Kukoksi kasvanut kullanvärinen, kaneli sekä kaksi normaaliväritteistä poikasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti